Pieniä hetkiä ja kaksi novellia

Tällä viikolla istahdin Elämäntalon Sointu-yksikön lukunurkkaukseen. Nojatuolini äärelle mahtui hyvin kolme pyörätuolia. Ikkunasta selkäni takaa paistoi aurinko ja puut olivat täydessä lehdessä, minkä lukupiiriläiset huomasivat useaan otteeseen. Tunnelman luominen on sitä, että novellin voi tarvittaessa keskeyttää, jos kuulijoita kiinnostaa enemmän pihapihlaja, sen vehreät lehdet ja muisto lapsuudesta, pihlajanmarjahillosta.

Selkokieli oli osallistujille Ylen Selkouutisten kautta tuttu juttu, vaikka "ihan outo käsite se on se selko, ei sellaista ennen ollut." Juttelimmekin aluksi hetken selkokirjoista yleisesti ja esittelin lukutuokion tilaisuutena antaa palautetta kirjoista muillekin lukijoille. Eräänlaista kirjakritiikkiä siis tämäkin: hyvin aitoa, koskettavaa ja riemukasta sellaista. 

Vesa Ämmälän kokoelman niminovelli, Pieni hiljainen mies, ilahdutti kuulijoita ja oli juuri sopivan pitkä (11 lyhyttä selkosivua). Toiseksi novelliksi vaitsin Johanna Kartion kokoelman niminovellin, Ihana mies. Se on puolet lyhyempi, mikä olikin yleisen keskittymistason kannalta hyvä - yhtään pidempään ei tämä ryhmä olisi jaksanut kuunnella ääneenlukua, ja keskustelullekin oli jätettävä tilaa. Novellit osuivat kuitenkin nappiin, koska minulta pyydettiin lukuhetken päätteeksi niiden nimiä muistilapulla. Yhden osallistujan ystävä käy vapaaehtoisena lukemassa toisessa palvelutalossa, joten sinne meni nyt hyvä kirjavinkki! Aikaa lukuhetkeen kului tunti, josta ensimmäisen vartin aikana hoitajat toivat asukkaat paikalle. Viimeisen vartin aikana koottiin kohtaaminen kerälle ja hoitajat tulivat hakemaan osallistujia lounaalle. Varalle ottamani luontokirjat jäivät sivupöydälle koskemattomina, niiden aika on toisella kerralla.

Pieni hiljainen mies käy lauantaitansseissa

Vesa Ämmälän novelli on humoristinen tarina puskukoneen kuljettaja Tarmosta, pienestä ja totisesta miehestä, jonka lippalakissa lukee Mobiloil. Hän menee rehevän Annin Valintaan ostamaan "leipää, limppua. Ja punaista maitoa. Ja pötkön lauantaimakkaraa." Tarina etenee, ja lauantai-iltana lähdetään tansseihin. Käy niin kuin arvata saattaa:

"Kun tanssit loppuivat,

Anni lähti pyöräilemään

ja Tarmo istui tarakalla.

Työmiehet katselivat heidän menoaan.

Joku porukasta sanoi:

- Jukopliut! Pienet, hiljaiset miehet

nappaavat aina parhaimmat naiset."

Selkokirjan lukeminen onnistuu hyvin, vaikka silmälasit unohtuisivat kotiin. Teksti on tarpeeksi isoa ja rivitetty selkeästi. Novelli nauratti kuulijoita ja kirvoitti sellaisen määrän muistoja, että unohdin roolini lukijana. Kaksi osallistujista tuntuikin olettavan, että olin tullut nimenomaan jututtamaan heiitä menneistä ajoista: tunnistin tilanteen aikaisemmasta toimittajantyöstäni, kun haastateltava antaa palaa ja kertoo jutun toisensa perään, koska se hänen roolinsa on ja siitä hän nauttii. Pienen hiljaisen miehen lauantaitanssit veivät meidät sota-ajan salatansseihin, kun ikkunaan laitettiin filtti peitoksi. Kaikkea piti tehdä, mikä oli kiellettyä! Huoneessa soi gramofoni, ja nuoretparit tanssivat nurkasta nurkkaan. Joskus kuunneltiin Englannin radiokanavalta jazzia.

Virallisia tanssiaskeleita opeteltiin koulussa, vaikka valitettavasti tyttönorssissa olikin vain yhdet tanssiaiset vuodessa. Sinne sai tuoda kavaljeerin mukana, kunhan kertoi pojan nimen ja opiskelupaikan järjestäjille. Vähän myöhemmin avautuivat ovet muuallekin: Pörssitaloon ja Kalastajatorpalle. Vuoden 1947 kesä vietettiin pohjoisessa Ii-joella. Siellä oli sotilaita opettelemassa hommia, mutta tauko töistä maistui heillekin. Tanssittiin laiturilla ja haitari soi.

Sodan jälkeen tulivat myös jitterbug ja jive... Voi, ette uskokaan, kuinka hauska juttuhetki meillä oli Soinnun aurinkoisessa lukunurkauksessa! Tanssi sattuu olemaan allekirjoittaneenkin rakas harrastus, ja monet tanssikurssit on käyty tangosta boogie woogieen.

Ihana mies ja hiustenpiippausavain

Johanna Kartion novelli kertoo miehestä, joka salakuuntelee kahvilassa kahden tytön keskustelua siitä, millainen on ihana mies. Tämän lyhyen kertomuksen ansiosta sain kuulla seuraavan hauskan tositarinan 1920-luvulta, jolloin yhden osallistujan äiti oli nuori tyttö.

Äiti ja hänen kaksi siskoaan halusivat tukkaansa kiharoita, mutta eihän silloin kunnon piippausrautoja ollut. Tytöt keksivät kuumentaa ison rautaisen avaimen kynttilänliekillä ja piipata sillä. Noki piti tosin ensin pyyhkäistä sanomalehteen. Huoneessa lojui piipattuja sanomalehdensivuja, ja tukat saatiin kiharalle. Siinä touhutessaan siskokset juttelivat siitä, millainen on ihana mies.

"Se on pitkä, tumma, eikä hymyile", päätti äiti.

Äidin äiti sattui kuulemaan kommentin ja tokaisi: "Pthyi! Mikä se semmoinen on!"

Tyttö säikähti äkkinäistä kommenttia niin, että avain teki solmun tukkaan ja kihara jouduttiin leikkaamaan irti saksilla.

"Äitini oli niin hirveän hauska ihminen!"

Tarina ei kerro, löytyikö sitä pitkää, tummaa ja hymyilemätöntä miestä, mutta ilmeisesti ihana kuitenkin. 

"Naisihmisiä houkuttaa tämä kaikki."

Lukupiirin kolmas jäsen oli kahta muuta hiljaisempi ja torkkuvaisempi. Joskus hoivakodeissa vierailevat esiintyjät ajattelevat, että ihminen ei voi nauttia esiintymisestä tai keskustelusta, jos nukkuu sen aikana.

Ei ole totta. Hiljainen rouva nautti lukupiiristä yhtä paljon kuin muutkin. Hän ei ehkä muistanut tarinankulkua, mutta tunnelma tavoitti hänetkin, kuten ylläolevasta kommentista voi päätellä. Lopuksi hän kertoi meille, ettei ollut nukkunut, koska pieni hiiri juoksi ympäri huonetta.

"Onneksi on kuitenkin näitä yhteisiä tapaamisia, koska tämmöiset hetket ovat niin hauskoja!"