Sadepäivänä ei tohdi istua parvekkeella, joten tänään Elämäntalon lukutuokio siirrettiin pieneen viihtyisään nurkkaukseen, samanlaiseen kuin viime kerralla. Tarkoitukseni on testata erilaisia ympäristöjä, mutta hoivakodeissa mennään kodin ehdoilla. Aina pitää olla valmis muuttamaan suunnitelmia lennossa.

Paikka vaihtui asukkaan syntymäpäiväkahvien vuoksi myös yksikön suhteen, eli päädyinkin Alton sijasta Oodiin. (Hurmaavia nämä Elämäntalon yksikköjen nimet!) Lisäksi huomasin, että lukutuokio tarvitsee aina tarinan.

Olin ottanut mukaan kaksi Pertti Rajalan historiateosta: Suomen historia selkosuomeksi, sekä Talvisota ja jatkosota selkokielellä. Ajatuksenani oli järjestää historiapainotteinen tietokirjojen lukuhetki. Olin siitä erikseen virikeohjaajalle maininnut, jotta hän osaisi järjestää paikalle aiheesta kiinnostuneita asukkaita.

Tietokirjat eivät kuitenkaan suoralukuna toimi. Tai eivät ainakaan tällä kertaa, eivätkä tälle ryhmälle.

Onneksi olin ottanut mukaan myös Vesa Ämmälän novellikokoelman, Pieni hiljainen mies. Siirryin lukemaan tarinaa nimeltä "Amerikkalainen". Se nauratti. Pitää ehkä lähettää Ämmälälle fanipostia.

 

"Hattumies haukotteli.

- Oh-hoijaa. Sillä lailla.

Ei ole tahti muuttunut Suomen rautateillä.

Junat kulkee aina vaan myöhässä,

hattumies jatkoi."

 

Pääsimme me lopulta Suomen historiankin pariin, kun keksin yhdistää osallistujien vapaasti virtaavat muistonpätkät erilaisiin menneen ajan tapahtumiin. Niistä sitten luin muutaman lauseen ja näytin kuvia. Ehkä tätä voisi kokeilla uudestaankin kunnolla valmistautuneena. Voisin lukea novellin, jonka pohjalta minulla olisi valmiiksi valittuna muutamia mahdollisiin keskustelunaiheisiin liittyviä kuvitettuja sivuja selkeästä tietokirjasta.

Hyvä idea on kysyä osallistujien syntymävuotta ja lueskella katkelmia sen ajan merkittävistä tapahtumista. Tätä kokeilin lukutuokion loppupuolella, ja se toimi mainiosti. Osallistujat innostuivat väittelemään, oliko "Niskavuoren naiset" 1930-luvun elokuva vai tuliko se myöhemmin. (Tarkistin asian kotona: elokuvan ensi-ilta oli 1938.)

Ämmälän novelli punoutui keskusteluumme luonnollisesti. Heikentyneen muistin vuoksi lukupiiriläiset eivät viitanneet tarinaan suoraan, mutta seillä täällä tunnin ajan vilahteli rautatie. Kyseltiin, onko se ja se paikkakunta "radan varrella" ja pohdittiin rataa, jonka toinen pää on Viipurissa, toinen Helsingissä.

Onneksi olin juuri lukenut Anna Kortelaisen romaanin Siemen. Sen ansiosta tiesin, että rautatie liittyy vahvasti kaupungin tarinaan. Olin myös paremmin kartalla siitä, millaista tuhoa Viipurin pommitus sai aikaan ja mitä se merkitsi kaupungin asukkaille - silloisille silloin, ja näille entisille nyt. Näin mielessäni leipomon, jonka kyltti oli yhä kadunkulmassa, kun sitä käytiin sotien jälkeen katsomassa. Osasin kuunnella, kun minulle kerrottiin komeasta kaupungista, jossa oli kirjastoja. Kirjastoja! Viipuri oli iloinen kaupunki, jossa luettiin kirjoja, haaveiltiin ja syötiin kanelintuoksuisia rinkeleitä.

Seniorityö ei ole yksinkertaista hoivaa ja pesemistä. Syvimmässä ytimessään se on älykkäitä keskusteluja, tarinan liukumista assosiaatiosta toiseen, kärryillä pysymistä ja yhdessä nauramista, kun kärryiltä tippuu.

Ylpeänä kerroin karjalaistaustaiselle lukupiirirouvalle, että syksylläpä minulta tulee lastenkirja, jossa seikkailee pieni Alma-tyttö ja hänen kaksi nallekarhuaan, Tauno ja Nelli. Heidän evakkomatkansa alkaa Koiviston Tiurinsaaresta.

"No, se on sitten todella lännessä! Laatokka sen sijaan."

Rouva kertoi menettäneensä kansakoulukaverinsa Elisenvaaran pommituksessa. Kotona googlasin, kun en lukupiirin kesken kehdannut. Elisenvaaran kohdalla neuvostokoneet pommittivat Karjalankannakselta saapunutta evakkojunaa. Oli vuosi 1944, ja pommituksessa kuoli yli sata siviiliä. Lukupiiriläisemme oli yksi selviytyneistä.

Kun Taunoa ja Nelliä koeluettiin keväällä espoolaiskoulujen eka- ja tokaluokkalaisille, monet lapset jäivät miettimään, miten nallekarhut juoksivat ojaan, kun pommikone lensi yli. Varsinkin sodan kokeneita lapsia asia kosketti, ja muutama heistä tuli opettajalle siitä vielä juttelemaan. Ojaan juoksemisesta olin kuullut äidiltäni, joka oli sodan aikaan pikkutyttö. Hänen tarinansa jäi minunkin lapsenmieleeni vahvasti, koska hän kertoi siitä useissa yhteyksissä kuvatessaan noita aikoja. Siirsin äitini muiston syksyllä ilmestyvään lastenkirjaan. Nyt Oodin lukupiirissä kolme eri puolelta Suomea kotoisin olevaa rouvaa kertoi minulle samanlaisesta kokemuksesta.

Ei vaikuta olevan mitään eroa sillä, mistäpäin maailmaa lapsi tulee. Pommikoneilta piiloon juokseminen jättää viiltävän muistijäljen.

Rautatie sentään jäi ehjäksi Viipurin ja Helsingin välillä, totesimme lopuksi.

 

 

Tiedättekö muuten, että Tampereelta saa hyviä viipurinrinkilöitä? Yhden lukupiiriläisen vuonna 1920 syntynyt veli vei hänet manselaiseen pikkuleipomoon. Siellä niitä oli: muskottipähkinän, kanelin ja kardemumman tuoksuisia!